Kesäkuun alussa saimme hallintaamme isoisäni rakentaman mökin ja sen jälkeen katosivat loputkin vähäiset vapaa-ajanongelmat ( joskus pitäisi katsoa sivistyssanakirjasta mitä sana "vapaa-aika" tarkoittaa, käsitteenä se on nykyään hieman oudohko.. jotakin mikä meillä ei kuulu normiarkeen.) Tiedossa olleessa työmäärästä huolimatta vastausta ei kuitenkaan tarvinnut miettiä nanosekuntia kauempaa, kun meiltä kyseltiin kiinnostusta omistajanvaihdokseen. Itse kahden järven välissä kasvaneena ainoa lapsuuden kesien ongelma oli "minne mennään uimaan", kun uimarantoja oli valittavaksi asti eikä sillloin tiedetty mistään levistä. Joskus vain vesi oli vihreämpää kuin ennen, uimari jätti selvän vanan jälkeensä, joten uitu matka oli helppo todeta jälkikäteenkin. Jos sauna oli käytettävissä, siellä oli kantovesi eli uimarit huuhtoivat lopuksi itsensä samalla järvivedellä puhtaaksi. Nykyäänkään levä ei karkoita minua uimasta mutta lintukirput kyllä, niiden aiheuttama syyhy ja kutina olisi loistava kidutusmenetelmä. Sittemmin Elämäni Mies sai kuitenkin minut tässä tuhansien järvien maassa muuttamaan paikkakunnalle, jossa ei ole ainuttakaan järveä ja niin umpirakastunutkin olin, että tajusin tämän karmaisevan tosiseikan vasta viettäessäni ensimmäistä kesää ko. kunnan virallisena asukkaana. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii... jopa järvettömyyden! Vastineeksi olen tosin uhkaillut miestä, että eläkepäivillä muutamme minun synnyinkotiini eikä mies sillä hetkellä edes vastustanut ideaa. Taitaa kuvitella minun ehtivän unohtaa sen seuraavien vuosikymmenten aikana. Näkee ken elää....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti