Rimakauhu

Niinhän siinä aina käy... ensin iskee innostus, sitten rimakauhu. Paljon ihania blogeja luettuani päätin itsekin yrittää jättää omia merkkejäni virtuaalimaailmaan. Sitten alkoikin rimakauhu vaivata, samaan aikaan muutamassa suosikkiblogissani kuohui epäasiallisten anonyymien kommentaattorien takia. Sitten alkoi bloggerin käyttökin tökkiä. Sitten tapahtui paljon kaikenlaista muutakin. Luovutin.
Nyt täällä taas, katsotaan miten tällä kertaa käy.

Naiset kirjastossa

Kiidin töistä pikavauhtia kotiin viedäkseni pojan treeneihin ja yllättäen kuopus ilmoitti tulevansakin mukaan, kun piti päästä kirjastoon. Siispä me naiset suunnistimme pitkästä aikaa kotikuntamme pääkirjastoon ja eipä aikaakaan, kun molemmilla oli jo syli täynnä kirjoja. Gustav Björkstrandin "Maria Åkerblom - elämän ja kuoleman lähettiläs" tuli jo luettuakin. Björkstrand on väitellyt kirkkohistorian tohtoriksi aiheenaan åkerblomilaisuus, joten tietää mistä kirjassaan kertoo ja osaa myös tuoda tietonsa julki. Åkerblomin elämässä olisi aineksia vaikka millaiseen kohuromaaniin mutta Björkstrand osaa käsitellä aihettaan viileän tieteellisesti ja matkan päästä, lukiessa voi vain ihmetellä miten tuo kaikki on voinut tapahtua ja miten suuri voima uskonnolla onkaan ja miten häikäilemättömästi toiset käyttävätkään sitä hyväkseen. Aiemmin olen lukenut Leevi Laitisesta kertovan kirjan "Elämä lahkon vankina". Molemmissa lahkoissa hallitaan mielivaltaisesti, kovalla kurilla sekä väkivallalla ja lahkolaiset ovat valmiit jättämään perheensä, kotinsa ja lahjoittamaan kaiken omaisuutensa lahkolle. Laitisen tapauksessa äiti luovutti jopa pienet lapsensa lahkon käyttöön lapsisaarnaajiksi. Ehkäpä uskomattominta asiassa on kuitenkin se, että Leevi Laitinen on selviynyt näistä lapsuuden koettelemuksistaan ja on mitä lämpimin ja ystävällisin ihminen ilman pienintäkään katkeruutta. Muutamat tutut kokivat "Elämä lahkon vankina" - kirjan jopa liiankin ahdistavaksi lukukokemukseksi  mutta itse koin sen lähes päinvastoin saatuani ilon tutustua kyseiseen herraan ja minulle se kirja oli suuri selviytymiskertomus.

It all ends....

Ei kuitenkaan tämä blogi vaan Harry Potterin seikkailut valkokankaalla ainakin toistaiseksi. Kävimme tänään Hevostytön kanssa katsastamassa uusimman Potter - elokuvan ja pakko sanoa, että olin vaikuttunut. Osasyynsä vaikutukseen oli tietysti 3D-versiolla, ykkösosa nähtiin perinteisenä 2D:ä, kun paikalliseen elokuvateatteriin oli silloin 3D vasta tulossa.
Menimme elokuvateatterille jo hyvissä ajoin, tuoreessa muistissa oli vielä miten jonotimme päästäksemme katsomaan Jack Sparrowta. Olimmekin sisällä ensimmäisten joukossa ja odotellessa oli hyvä katsella muita eläviin kuviin tulijoita - hämmästyksekseni yleisön joukosta erottui niiden lasten-kanssa-elokuviin-miesten lisäksi kymmenkunta isoa raavasta miestä, jotka tulivat paikalle ilman lapsia. Aikuisten oikeasti en ollut tiennyt, että isot miehetkin katsovat Potteria, olin aina kuvitellut sen olevan enemmän nuorempien juttu. Kaikkea sitä näköjään oppii maailmanmenosta, kun vain poistuu kotoaan. 
Potterista vielä: jostain syystä en ole koskaan jaksanut lukea Pottereita, Liekehtivä pikari löytyy lasten kirjahyllystä ja olen yrittänyt aloittaa sen parikin kertaa mutta kesken on aina jäänyt. Jos jotakin kirjaa mainostetaan ja kehutaan kovasti, ennakko-odotukseni ja -luuloni ovat korkealla ja monesti olen joutunut pettymäänkin. Näin taisi käydä Pottereidenkin kanssa, niiden kirjallinen anti ei kuitenkaan ollut sitä tasoa mitä ennakko-odotukset antoivat odottaa ja muutenkaan kirjallisuudenlajeista fantasia ei ole sydäntäni lähimpänä. Kaikki kunnia suomentajalle, Jaana Kapari-Jatta on tehnyt aivan uskomattoman upeaa työtä ja hänen oman kirjansa "Pollomuhku ja Posityyhtynen" olen taas lukenut yhdellä istumalla.
 PS. Toinen Potter eli Beatrix sen sijaan kuului lukemistooni jo ennen lapsiakin.
PS. Edit paaaaaljon myöhemmin... "uuden alun" myötä päivitin tekstit uudelleen. Potter käytiin katsomassa jo v. 2011 :)

Terveisiä työleiriltä

Kesäkuun alussa saimme hallintaamme isoisäni rakentaman mökin ja sen jälkeen katosivat loputkin vähäiset vapaa-ajanongelmat ( joskus pitäisi katsoa sivistyssanakirjasta mitä sana "vapaa-aika" tarkoittaa, käsitteenä se on nykyään hieman oudohko.. jotakin mikä meillä ei kuulu normiarkeen.) Tiedossa olleessa työmäärästä huolimatta vastausta ei kuitenkaan tarvinnut miettiä nanosekuntia kauempaa, kun meiltä kyseltiin kiinnostusta omistajanvaihdokseen. Itse kahden järven välissä kasvaneena ainoa lapsuuden kesien ongelma oli "minne mennään uimaan", kun uimarantoja oli valittavaksi asti eikä sillloin tiedetty mistään levistä. Joskus vain vesi oli vihreämpää kuin ennen, uimari jätti selvän vanan jälkeensä, joten uitu matka oli helppo todeta jälkikäteenkin. Jos sauna oli käytettävissä, siellä oli kantovesi eli uimarit huuhtoivat lopuksi itsensä samalla järvivedellä puhtaaksi. Nykyäänkään levä ei karkoita minua uimasta mutta lintukirput kyllä, niiden aiheuttama syyhy ja kutina olisi loistava kidutusmenetelmä. Sittemmin Elämäni Mies sai kuitenkin minut tässä tuhansien järvien maassa muuttamaan paikkakunnalle, jossa ei ole ainuttakaan järveä ja niin umpirakastunutkin olin, että tajusin tämän karmaisevan tosiseikan vasta viettäessäni ensimmäistä kesää ko. kunnan virallisena asukkaana. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii... jopa järvettömyyden! Vastineeksi olen tosin uhkaillut miestä, että eläkepäivillä muutamme minun synnyinkotiini eikä mies sillä hetkellä edes vastustanut ideaa. Taitaa kuvitella minun ehtivän unohtaa sen seuraavien vuosikymmenten aikana. Näkee ken elää....

Jostakin se alkaa

Nuorena tyttönä pidin päiväkirjaa. Tietysti. Nyttemmin olen lukenut blogeja. Paljon. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina olleet lähellä sydäntä ja jo pitkään on mielessä kytenyt ajatus "voisinko minäkin... uskaltaisinko?" Tämä matka alkaa nyt tästä, tavoitteena tarinaa elämästä ja muistijälkiä itselle.


Vuosikymmeniä on takana neljä kokonaista ja muutama vuosi päälle, perheeseen kuuluu Elämäni Mies ja kolme lasta ( Työmies, Urheilija ja Hevostyttö). Tavallista elämää eletään keltaisessa talossa keskellä satakuntalais-varsinaissuomalaista maaseutua. Kun nykyään lasketaan lemmikkieläimetkin perheenjäseniksi niin pitää myös mainita taloutemme kolme karvakorvaa: kaksi kissaa ja koira. Kissat ovat veljeksiä ja tappelevat juuri niin kuin vain veljekset voivat, koiraneiti alkaa jo olla hieman iällä mutta mammalle ikuinen vauva.


Aiemmin olin vankasti sitä mieltä ettei ihmisellä ei voi olla koskaan liikaa kirjoja mutta nykyään säilytystilan puute on aiheuttanut pientä lipsumista mielipiteen jyrkkyyteen. Ruuanlaitto on myös mukavaa eikä vain velvoite, joita tiskaus ja silitys sen sijaan ovat. Iän karttumisen myötä olen nyttemmin todennut omaavani oudon viehtymyksen siivoukseen, varsinkin silloin, kun saan ja voin tehdä sitä yksin omassa rauhassani. Ja puutarha.... suunnitelmat ovat edelleen suuremmat kuin toteutukset. Kaikenlaista muutakin olisi kiva puuhata mutta nykyinen pääharrastukseni autolla-ajo rajoittaa muuhun toimintaan käytettävissä olevaa aikaa. Töistä kotiin tuhatta ja sataa, lapsi kyytiin ja matka jatkuu harrasteeseen, edelleen kaasupolkimessa on vain yksi asento. Hm, toivottavasti ymmärtävät olla kiitollisia saamistaan kuljetuspalveluista edes siinä kohtaa, kun sitten joskus valitsevat minulle vanhainkotia....